Perttu Näsänen (24. lokakuuta 1940 Helsinki – 22. joulukuuta 2012 Helsinki) oli suomalainen taidemaalari. Näsänen oli suomalaisen konstruktivismin näkyvimpiä hahmoja, mutta hän oli myös graafikko, kriitikko ja taidekirjoittaja sekä aktiivinen toimija taiteilijajärjestöissä.

Perttu Näsänen opiskeli Vapaassa taidekoulussa 1959–1960 ja Taideteollisessa oppilaitoksessa 1960–1964. Taideteollisessa oppilaitoksessa/Taideteollisessa korkeakoulussa hän toimi myös opettajana 1972–1974. Näsäselle myönnettiin valtion taiteilijaeläke vuonna 1996.

Näsänen debytoi Nuorten näyttelyssä vuonna 1966. Hän osallistui lukuisiin suomalaisiin yhteisnäyttelyihin 1960-luvulta 1980-luvulle sekä suomalaisen taiteen esittelyihin ulkomailla (esim. Italia 1968, Saksa 1969, Tšekkoslovakia 1979) ja kansainvälisiin näyttelyihin Suomessa (esim. Pohjoismainen nuorisobiennale 1968, kansainvälinen realistisen taiteen näyttely Realisti 78) ja ulkomailla (esim. Sao Paulon biennale 1969, Pariisin biennale 1971). Näsäsen teoksia on 1990-luvulta alkaen ollut esillä useissa retrospektiivisissä näyttelyissä (esim. Pohjolan 60-luku Reykjavikissa 1990, Harkonmäki-kokoelman 70- ja 80-lukujen taiteen esittely 1991, suomalaisen 1960–1970-lukujen taiteen esittely Hämeenlinnan taidemuseossa 2018).

Näsänen sai vuonna 1988 tunnustuspalkinnon ehdotuksestaan teokseksi presidentin virka-asunnon Mäntyniemen sisääntuloaulaan. Näsäsen teoksia on Kansallisgallerian kokoelmissa ja useissa suomalaisissa museokokoelmissa (esimerkiksi Helsingin, Turun ja Hämeenlinnan taidemuseot, Amos Andersonin taidemuseo, Kuntsin modernin taiteen museo).

Konstruktivismi

Näsäsen työt asettuivat 60-luvulla osaksi puhtaisiin väreihin ja selkeään muotoon nojaavaa konstruktivismia. Näsäsen konstruktivismi oli vähäeleistä ja analyyttista muutamien peruselementtien muuntelua, jolla oli yhtymäkohtia op-taiteeseen ja kineettiseen taiteeseen. Hänen töitään oli esillä vuonna 1970 Suomen taideakatemian kiertonäyttelyssä ”Kineettisiä kuvia” (1970) ja kokeilevan taiteen Dimensio-ryhmän ensimmäisessä näyttelyssä vuonna 1972.

Näsäsen varhempaa tuotantoa on luonnehdittu ”kineettiseksi konkretismiksi”. Toistamalla muunnellen samaa geometrista peruskuviota Näsänen loi akryylimaalauksiensa pintaan illuusion liikkeestä. Peruskuvioita olivat mustavalkoiset ”kinetikut”, siksak-kuviot ja sisäkkäisistä ympyröistä koostuva ”pingpong”-kuvio. Näsäsen ensi kertaa vuonna 1967 esittämästä siksak-teoksesta kehittyi ”systemaattinen sarja, jossa eri teosten näköelementtien koko ja luku sekä parivärit (usein vastakkaisvärit) vaihtelivat, kun taas neliöelementin ohutpaksu siksak-muoto pysyi vakiona kuitenkin vaihdellen suorakulmaisesti paikkaa puolelta toiselle ja luoden teoksiin sähäkän liikkeen.”

Teoksia

• Siksak 25, 1968 (Nykytaiteen museo Kiasma)
• Maalaus nro II, Kenttä ja häiriö (Yksityinen kokoelma)

Realismi

Näsäsen myöhempää tuotantoa, 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun tummasävyisiä arkkitehtonisista aineksista koostuvia tehdas- ja kaupunkikuvia on luonnehdittu ”modernistiseksi konstruktivismiksi”, joka ”suorakulmioiden ja diagonaalien rytmisillä ja tilallisilla jännitteillä viittaa todellisuuteen, nähtyyn, koettuun ja elettyyn maisemaan”. Töissä on nähty myös kytkentöjä kubismiin – etenkin Fernand Légerin perinteeseen – ja futurismiin.

Näsäsen myöhempi tuotanto asettuu osaksi 1970-luvun kuvataiteessa vahvan aseman saanutta yhteiskunnallista realismia. Realismin ja modernismin välinen suhde oli 1970-luvun taidekeskustelun keskeisiä aiheita. Näsänen osallistui keskusteluun Taide- ja Kulttuurivihkot-lehdissä julkaistuissa kirjoituksissa, joissa hän kartoitti realismin historiallista kehitystä ja puolusti realismia luovana metodina ja ahtaan esittävyyden normin ylittävänä taidemuotona.

Suomessa 1960-luvulla yleistynyt silkkipainotekniikka (serigrafia) antoi mahdollisuuden taiteen tekemiseen sarjatuotantona. Konkreettisena eleenä taiteen viemiseksi arkeen Perttu Näsänen, Jorma Hautala ja Kari Juhani Tolonen kiinnittivät vuonna 1967 Jyväskylän kesän yhteydessä omia serigrafioitaan eri puolille kaupunkia näyttelyjulisteiden joukkoon.

Korkeakulttuurisen taiteen aseman horjuttamiseen liittyi myös Helsingin taidehallissa vuonna 1971 pidetty Pahvisti-näyttely, jonka työryhmään Näsänen kuului yhdessä neljän muun kuvataiteilijan kanssa. Ryhmä kritisoi ja ironisoi julkisia monumentteja esittämällä niiden vastapainoksi tilapäisiä, helposti liikuteltavia pahvimoduleista koottavia veistoksia. Pahvirakennelmien on nähty osoittavan, kuinka lähelle toisiaan arkkitehtuuri ja kuvanveisto voivat tulla, mutta myös ilmentävän sarjallisuuden ideaa.

Näsäsen on nähty vaikuttaneen myös mediataiteen avantgardessa. Vuonna 1969 tuotettu Jorma Hautalan ja Perttu Näsäsen agit prop -henkinen multimediaesitys ”Imperiumin nousu ja tuho I” hyödynsi live-esiintyjiä ja neljällä projektorilla valtavalle valkokankaalle heijastettuja diakuvia. Diamultivisiosta vastasi Perttu Näsänen ja tekstistä Marja-Leena Mikkola ja Jyrki Näsänen. Pariisin biennalessa vuonna 1971 Hautala ja Näsänen esittivät yhteisen multimediatyön ”I am a system”, joka valotti ylikansallisten yhtiöiden roolia kansainvälisissä kriiseissä. Multimediatyöt asettuvat osaksi 1960-luvun lopun kantaa ottavaa taidetta, jossa taiteilijat kommentoivat maailman tapahtumia töidensä kautta.

Taidegrafiikan rajamaastoon sijoittuvan uuden tekniikan mahdollisuudet olivat aiheena Heta Norroksen, Perttu Näsäsen ja Jarmo Sarlinin yhteisnäyttelyssä Elektrografiaa vuonna 1986: näyttely koostui valokopiokoneella tuotetuista teoksista.

Perttu Näsänen, född 24 oktober 1940 i Helsingfors, död där 22 december 2012, var en finländsk målare. Han var far till Elena Näsänen.

Näsänen studerade 1959–1960 vid Fria konstskolan och 1960–1964 vid Konstindustriella läroverket samt ställde ut första gången 1966. Han framträdde redan i slutet av 1960-talet med målningar i konstruktivistisk stil och anslöt sig bland annat till Dimensiogruppen. Hans sicksack-mönstrade kompositioner, med vilka han första gången uppmärksammades på Nordiska ungdomsbiennalen 1968, uppträdde både i hans akrylmålningar på duk och tredimensionella kuber eller multiplar, av vilka man kunde skapa sammansättningar efter sin egen fantasi. Han hörde till de första som sysslade med seriella kompositioner, bland annat i serigrafiteknik, av många hopfogade delar. Han kom senare, i slutet av 1970-talet och början av 1980-talet, att intressera sig för arkitektoniska motiv och stads- och fabriksbilder, ofta i mörkstämda färger, i sin abstrakta och geometriska konst.

Näsänen deltog i tävlingen om den konstnärliga utsmyckningen av presidentresidenset Talludden i Helsingfors och hans bidrag löstes in av juryn. Han verkade som lärare vid Konstindustriella läroverket 1972–1974 och innehade en rad förtroendeuppdrag inom de centrala konstnärsorganisationerna, bland annat ordförandeposten i Helsingfors konstnärsgille 1973–1976.