Funktionalismi yleistyi Keski-Euroopassa, Pohjoismaissa ja Neuvostoliitossa 1920-luvun lopulta alkaen. Siitä tuli 1930-luvulla myös suomalaisen arkkitehtuurin valtalinja. Funktionalismin syntyyn vaikutti halu irrottautua menneistä tyylisuunnista, ja sille oli ominaista pelkistäminen ja ornamenttien hylkääminen. Uskottiin, että rakennuksissa tuli olla vain niille välttämättömät elementit. Funktionalismi ei tullut Suomeen nopeana muutoksena, vaan se levisi maahan hiljalleen. Tyylisuunnan keskushahmoja olivat Alvar Aalto, Erik Bryggman, Pauli E. Blomstedt ja Hilding Ekelund. Funktionalismin huomattavin edustaja Suomessa oli Alvar Aalto, jota pidetään yleisesti Suomen historian merkittävimpänä arkkitehtina. Hänen 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla suunnittelemansa Turun Sanomien toimitalo, Paimion parantola ja Viipurin kirjasto olivat luomassa pohjaa suomalaisen arkkitehtuurin kansainväliselle läpimurrolle.

Vaikka funktionalismi olikin 1930-luvun keskeisin tyyli, sen rinnalla vaikutti esimerkiksi raskaampi ja monumentaalisempi tyyli, jota käytettiin muun muassa eräissä julkisissa rakennuksissa. Lisäksi Bryggman ja Aalto veivät funktionalismia persoonallisempaan suuntaan, joka ei ollut yhtä puritaaninen kuin perinteinen funktionalismi. Aalto kokeili uusia ideoitaan muun muassa Villa Maireassa ja Sunilan ja Kauttuan tehtaiden asuintaloissa. Bryggmanin Ylösnousemuskappelilla on puolestaan erityisasema Suomen nykyarkkitehtuurissa, sillä vain harva rakennus onnistuu yhtä hartaan tunnelman luomisessa